Mikä tappoi mammutit?

Dinosaurukset tuhosi asteroidi-isku, mutta mikä tuhosi mammutit? Tämä palapeli on tutkijoilta yhä kesken. Syyllisen osaan sovitetaan kolmea tekijää.

TEKSTI:Tuula Kinnarinen 

 

Dinosaurukset tuhosi asteroidi-isku, mutta mikä tuhosi mammutit?

Tämä palapeli on tutkijoilta yhä kesken. Syyllisen osaan sovitetaan kolmea tekijää.


Mammuttien sukupuutto on menneisyyden suuria mysteerejä. Se on askarruttanut tiedemaailmaa siitä pitäen, kun paleontologian uranuurtaja, ranskalainen eläintieteilijä Georges Cuvier 1796 tuli siihen tulokseen, etteivät tutkittavat fossiilinäytteet kuuluneet norsuille vaan niiden kadonneille suurille sukulaisille, mammuteille. Luiden perusteella nämä eläimet olivat niin valtavia, etteivät ne olisi mitenkään voineet jäädä huomaamatta, jos ne yhä olisivat liikkuneet maapallolla.

 
Mikä tuhosi mammutit, joiden elämä näytti olleen kaikin puolin mallillaan? Ne olivat olleet maapallolla jo neljä miljoonaa vuotta. Ne olivat moninaistuneet pariksikymmeneksi lajiksi ja valloittaneet kaikki maailman kolkat Australiaa ja Antarktista lukuun ottamatta. Niillä ei ollut luonnossa vihollisia, eikä ruoasta pitänyt olla pulaa, sillä nämä jättiläiset söivät kasveja.
Jotakin kuitenkin tapahtui noin 10 000 vuotta sitten. Selityksiä on tarjolla kolme. Kaikilla niillä on puolensa - ja puutteensa.

1. Lämpö tuhosi arot

Teorioista vanhin etsii sukupuuton selitystä ilmastonmuutoksesta. Se nostettiin syntipukiksi jo 1830-luvulla, kun valkeni, että pohjoista pallonpuoliskoa oli koetellut jääkausi vielä runsaat 10 000 vuotta sitten.
Tässä nähtiin koko arvoituksen ratkaisu. Tietysti mammutit, jotka olivat norsujen lailla trooppisia eläimiä, menehtyivät jääkauden kylmyyteen. Kun kävi ilmi, etteivät mammutit olleet jääkauden uhreja vaan sen valtiaita, piti keksiä uusi selitys. Jättiläiset hukutettiin jäämassojen sulaessa syntyneisiin tulviin. Tämäkin oletus kuihtui kasaan tutkimustiedon lisääntyessä.
Nykyään otaksutaan, etteivät mammutit menehtyneet yhtäkkisissä luonnonmullistuksissa vaan vähittäisen ilmastonmuutoksen seurauksiin.

Teorian innokas kannattaja Washingtonin yliopiston antropologian professori Donald Grayson kuvailee tapahtumaketjun näin:
Viime jääkauden lopulla noin 17 000-18 000 vuotta sitten ilmasto alkoi lämmetä ja mannerjäätikkö sulaa. Sateet lisääntyivät, vuodet läpeensä valinneet viileät ja kuivat kelit päättyivät ja nykyisen kaltaiset vuodenajat ilmaantuivat. Metsät marssivat pohjoiseen, ja valtavat mammuttiarot kutistuivat. Lopulta jäljellä oli vain hajanaisia tierakkeita. Niiltäkin löytyi huonosti mammuttien ruokaa, sillä kylmänkestävät ruohot olivat vaihtuneet hallanarkoihin kasveihin.
Ilmastoteoria saa kannatusta myös Venäjältä. Maan arvostetuimpiin kuuluvan mammuttitutkijan, Tiedeakatemian Aleksei Tihonovin mukaan mammutit katosivat Siperiasta samoihin aikoihin ja samanlaisissa oloissa kuin Amerikasta. Kesäkuukausiin typistynyt luonnon kasvukausi ja talviin asettunut paksu lumipeite tuhosivat mammuttien elinmahdollisuudet 13 000-10 000 vuotta sitten.

Miksi muita pelastui?

Vaikuttavat eläimet jauhoivat päivittäin lähes sata kiloa ruohoa. Silti teoriaa epäillään.
Oli monta pidempää tai lyhyempää lämpöjaksoa. Mammutit selvisivät kaikista näistä muutoksista. Miksi  ne olisivat nujertuneet samantyyppiseen vaihdokseen nykyisen lämpökauden alkaessa?

Toinen ihmetyksen aihe on tuhon epätasaisuus. Miksi ilmastonmuutos iski nimenomaan suuriin nisäkkäisiin, kuten mammutteihin, mastodontteihin, villasarvikuonoihin ja arovisentteihin? Miksi se ei vienyt kaikkia viileiden olojen lajeja - ei edes kaikkia isokokoisia lajeja? Miten biisonit, hirvet ja karhut onnistuivat pelastautumaan?

2. Ihminen lahtasi kaikki

Toinen teoria langettaa mammuttien kuolemasta tuomion ihmiselle. Tämän näkemyksen lanseerasi 1967 Arizonan yliopiston geotieteiden professori Paul Martin. Hänen mukaansa sukupuuttoon päädyttiin tähän tapaan:
Mammutit elelivät enimmäkseen rauhassa siihen asti, kun nykyihmiset pysyvästi ilmaantuivat niiden maille. Siperiassa tämä tapahtui noin 13 000 vuotta sitten, Amerikassa parituhatta vuotta myöhemmin.

Toisin kuin edeltäjänsä neandertalinihmiset nykyihmiset olivat taitavia ja valikoivia metsästäjiä, jotka keihäineen jahtasivat nimenomaan suurriistaa. Ihmisiin tottumattomat ja kömpelöt mammutit olivat heille helppo saalis, ja hitaasti lisääntyvät eläimet hupenivat pian sukupuuttoon. Martinin nopeimmissa laskelmissa ne olivat tipotiessään vain 300-500 vuodessa, hitaimmissakin vuosituhannessa.

Missä syy ramboilla?

 Epäilijät kysyvät, miksi esi-isämme olisivat kaataneet valtavat määrät mammutteja, kun eivät metsästysjäännöksistä päätellen himoinneet muutakaan suurriistaa.

Tuoreimmat, pari kuukautta sitten julkaistut Amerikan-tulokset osoittavat, että harvoissa mammutinraadoissa on merkkejä määrätietoisesta metsästyksestä. Tutkituista lähes 80 fossiilikasaumasta vain 14:stä löytyi viitteitä siitä, että eläimiä oli kuollut ihmiskäden kautta.

Siperiasta näyttöjä on vielä niukemmin. Vasta viime vuonna löytyi ensimmäinen varmasti metsästäjän saalistama eläin. Venäjän tiedeakatemian Vasili Zeninin paleontologiryhmä kaivoi Lugovskojesta jäännöksiä mammutista, jonka selkärankaan on osunut keihäs.

Tutkijoiden mukaan yksi heitto tai työntö ei riitä todistamaan, että muinaiset siperialaiset kävivät työkseen mammuttijahdissa. He uskovat, että ihmiset pikemmin keräsivät tarvekaluihinsa luuta luonnollisen kuoleman kohdanneista mammuteista. Etelämpänä Euraasiassa jahdit saattoivat olla yleisempiä, sillä siellä syöksyhampaista ja nahkoista rakennettiin jopa asumuksia.

3. Tuli tauti ja tappoi

Uusimman selityksen sukupuuttoon tarjoaa Yhdysvaltain luonnonhistorian museon nisäkäsosaston johtaja Ron MacPhee: mammutit tuhosi ärhäkkä tauti.
Taudin mahdollisuus juolahti MacPheen mieleen 1994 hänen lukiessaan uutisia Afrikassa tuolloin riehuneesta Ebola-epidemiasta. Isäntäeläimilleen vaaraton virus sai aikaan hirmuista tuhoa ihmisissä: kolme neljästä sairastui, ja kuolleisuus nousi pahimmilla alueilla yli 70 prosentin.

MacPheen päässä välähti. Tällainen lajista toiseen hyppäävä mikrobi voisi johtaa jopa sukupuuttoon. Hän ryhtyi kehittelemään ajatusta aidsiin erikoistuneen mikrobiologin Preston Marxin kanssa. Kolme vuotta myöhemmin kaksikko julkaisi hypertautiteoriansa, jonka mukaan asiat etenivät seuraavasti:
Taudinaiheuttaja pesiytyi johonkin varhaisista ihmisistä sukumme alkukodissa Afrikassa. Esi-isistämme kehittyi immuuneja mikrobille, eikä harmeja ollut. Ne alkoivat vasta, ihmiset levittäytyivät täysin neitseellisille alueille. Vuosimiljoonia omissa oloissaan eläneillä eläimillä ei ollut vastustuskykyä taudille, jota ihmiset kuljettivat itsessään - tai kenties koirassaan.

Pohjoisen isot eläimet - tai ainakin mammutit - sairastuivat lähes järjestään. Sukupuutto koitti, kun populaatiot olivat huvenneet niin pieniksi, etteivät ne enää kyenneet toipumaan menetyksistä.

Miksi mikrobi odotti?

Myös tautiteoriassa on heikot kohtansa. Miksi mikrobi iski vasta runsaat 10 000 vuotta sitten? Pystyihmiset olivat sentään tulleet Afrikasta Eurooppaan miljoona vuotta aikaisemmin, ja nykyihminenkin oli ollut paikalla hyvän aikaa. Eikö jo heidän olisi pitänyt levittää tautia?

Entä eläimet? Ne olivat vaeltaneet vuosimiljoonia Vanhasta maailmasta Uuteen. Miksi mikrobeja ei siirtynyt näissä kohtaamisissa, vaikka nykymaailmassa niin tiedetään käyvän? Kun Aasiasta esimerkiksi 1890-luvulla laivattiin karjaa Itä-Afrikkaan, seuraukset olivat tuhoisat: kotoperäisistä naudoista 80 prosenttia menehtyi tulokkaista karanneeseen karjaruttoon.
  vain hyviä arvauksia. Kandidaattilistan kärjessä keikkuu joukko tehokkaasti leviäviä mykso- ja retroviruksia.

Saaresta uusi haaste
 
Teorioissa riittää siis kysymyksiä - eivätkä ne tähän loppuneet. Lisää on ilmaantunut.
Ilmastohypoteesi sai tiukan haasteen 1990-luvun alussa, kun mammuttitutkija Sergei Vartanjanin johtama venäläisryhmä raportoi radiohiiliajoituksistaan, joiden mukaan mammutit eivät kadonneetkaan tykkänään 10 000 vuotta sitten. Niitä oli Itä-Siperian meren Wrangelinsaaressa vielä noin 2 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Mammutteja oli liikkunut maankamaralla vielä silloin, kun Egyptissä pystytettiin Gizan pyramideja.

Säilyikö Wrangelinsaaren luonto  vuosituhansia mammuteille otollisena kuivana arona? Jakutskin mammuttimuseon ensimmäisten ympäristöselvitysten mukaan näin saattoi hyvinkin käydä.

Ihminen saapui varhain

Metsästys- ja tautihypoteesia kolhivat arkeologiset kaivaukset, jotka viittaavat siihen, että ihmiset liikkuivat mammuttien mailla paljon oletettua aikaisemmin, Siperiassa suorastaan häkellyttävän varhain.

Puolitoista vuotta sitten arkeologit Pavel Pavlov Venäjän tiedeakatemiasta ja Inge Svendsen Bergenin yliopistosta pamauttivat pienoisen uutispommin ilmoittaessaan, että Uralin kupeesta Mamontovaja Kuriasta oli löytynyt lähes 40 000 vuoden takaisia luu- ja kivikaluja. Työstöjälki ei paljastanut, tekivätkö esineitä neandertalinihmiset vai nykyihmiset. Olivat asialla kummat tahansa, kalut sotkevat käsityksiä varhaisten ihmisten liikkeistä.

Uuden löydön valossa näyttää siltä, etteivät esi-isämme pysähtyneet  tuumaustauolle vaan pyyhälsivät tuulispäinä pohjoiseen.

Siperian löytö vahvistaa uumoiluja, joiden mukaan ihmiset saapuivat Uuteen maailmaankin luultua aikaisemmin. Virginian Cactus Hillissä näyttää asuneen väkeä ainakin 17 000 vuotta sitten ja Chilen Monte Verdessäkin jo 12 500 vuotta sitten, joidenkin tulkintojen mukaan kenties jopa 30 000 vuotta sitten.

Uudet tekniikat avuksi

Ilmasto on muuttumassa, ihminen muokkaa ympäristöä, eliölajeja katoaa ja vakavat infektiotaudit kiertävät maapalloa.

Samankaltaisuudet näyttävät madaltavan teorioiden välisiä raja-aitoja. Yhä enemmän valtaa alaa käsitys, ettei mammutteja tappanut mikään yksittäinen syy vaan monen tekijän onneton summa. Ehkä ilmastonmuutos ensin kuritti eläimiä ja sitten ihminen tai tauti - kenties molemmat - hoiti loput.

Kuvan tarkentamiseksi tutkimusta jatketaan uutterasti. Toivo on pantu modernin molekyylibiologian menetelmiin. Käynnissä olevissa hankkeissa porataan muinaisten kasvien dna:ta ikijäästä ja selvitetään mammuttien syöksyhampaiden hapen ja hiilen isotooppipitoisuuksia. Niistä voidaan päätellä, millaisessa ilmastossa eläimet elivät, mitä ne söivät ja miten ne voivat.

Myös kivikauden ihmisten ruokavaliota tutkitaan. Neandertalilaisten ja nykyihmisten luita analysoimalla haetaan vastausta kysymykseen, miten mieltyneitä edeltäjämme lopulta olivat mammutinlihaan. Tähän asti aiheesta on väitelty enemmän oletusten kuin tutkitun tiedon varassa.

Maailman mammuttiekspertit kokoontuvat ensi viikonvaihteessa kolmanteen kansainväliseen mammuttikonferenssiin eläinten muinaisille asuinsijoille Kanadan Dawson Cityyn.

Artikkeli perustuu tieteellisissä konferensseissa ja lehdissä esitettyihin tutkimustuloksiin ja muun median tiedeuutisiin.

Kun mammutti Suomeen kulki

Lämpenee, kylmenee... Viime jääkauden ilmasto oli yhtä soutamista ja huopaamista. Niin oli myös eläinten tulo Suomeen.

TEKSTI:Pirkko Ukkonen 

Lämpenee, kylmenee... Viime jääkauden ilmasto oli  yhtä
soutamista ja huopaamista. Niin oli myös eläinten tulo Suomeen.

"Kuin lukisi kirjaa, josta on jäljellä vain kannet." Näin kuvaillaan elämän historian tutkimusta Suomessa. Kallioperämme on ikivanhaa, noin 3,2 miljardin vuoden ikäistä, ja maa-aines sen päällä tuskin 20 000-vuotista. Ei jälkiä dinosauruksista tai ihmisapinoista. Olisiko menneestä kuitenkin säästynyt jokin myöhäinen lehti?

2,5 miljoonan viime vuoden aikana ilmastomme on vaihdellut rajusti. Tänä jääkausien ajaksi kutsuttuna jaksona Suomi on välillä peittynyt paksun mannerjäätikön alle, välillä taas ilmasto on ollut nykyistäkin lämpimämpi. Ilmaston muuttuessa kasvit ja eläimet ovat siirtyneet sopivammille alueille - tai kuolleet sukupuuttoon.

Mannerjäätikkö on edetessään rouhinut ja sekoittanut maaperää ja kalliota ja siten murskannut lähes kaikki merkit aiemmasta elämästä tai vienyt ne mennessään. Lämpimien jaksojen aikana elämä on taas vähitellen palannut jäästä vapautuville alueille. Näin jääkausiaika on muovannut sekä maamme korkokuvan että kasvillisuuden ja eläimistön. Loppusilauksen antoi viimeisin, Veikseliksi nimetty jääkausi, joka alkoi noin 115 000 vuotta sitten.

Rippeitä nuotioiden hiilloksessa

Luut säilyvät huonosti Suomen happamassa maaperässä, ja niinpä meiltä onkin löydetty verraten vähän muinaisten maanisäkkäiden jäännöksiä. Vain Itämeren pohjaan hautautuneiden merinisäkkäiden luut ovat säilyneet paremmin.

Onneksemme Suomen varhaiset asuttajat jättivät meille perinnöksi toisenlaisen todistusaineiston: pyynti- ja asuinpaikkojen nuotioissa palaneet riistaeläinten luut.

Kuumentaminen lisää luiden kestävyyttä biologista ja kemiallista hajoamista vastaan, ja siksi luita löytyy usein arkeologisista kohteista paljon. Ikävä kyllä vain pieni osa niistä pystytään määrittämään lajin tarkkuudella. Palanut luu on nimittäin lähes aina murskautunut alle kuutiosentin suuruisiksi siruiksi.
Metsästäjät eivät tietenkään tuoneet kaikkia ruhon osia asuinpaikalle asti. Luista myös tehtiin työkaluja ja koruja, eivätkä ne päätyneet jätetunkioon. Koirat ja villieläimet tonkivat tunkioita ja veivät osan luista mukanaan.

Sitä paitsi asuinpaikoilta löytyneet eläinten luut kertovat vain niistä lajeista, joita esihistoriallinen ihminen on pyytänyt. Aineiston ulkopuolelle jäävät eläimet, jotka elivät alueella ennen ensimmäisiä asukkaita, ja tietysti myös lajit, joita ihminen ei syönyt tai muuten hyödyntänyt.

Palaneita luita on tähän asti ollut mahdoton ajoittaa radiohiilimenetelmällä, joten niiden ikä on jouduttu päättelemään arkeologisten löytöjen perusteella. Nyt kehitteillä on kuitenkin uusia menetelmiä, jotka voivat muuttaa tilanteen.

Eem: lämpimämpää kuin nykyisin

Viime jääkautta edeltäneenä Eem-kautena jalot lehtipuut, kuten pähkinäpensas, tammi ja valkopyökki, kasvoivat Suomessa Pohjanmaalla asti.

Tanskassa jopa norsuja

Mikä ihmeen BP? Radiohiiliajoituksista saadut vuodet poikkeavat hieman varsinaisista kalenter-ivuosista, ja siksi niistä käytetään merkin-tää BP (before present) eli ennen nykyaikaa. "Nykyajaksi" on sovittu vuosi 1950. 120000 BP Fennoskandia oli saari.

Suomen lähialueilta Eem-kautisia eläinten jäännöksiä on löytynyt runsaasti vain Tanskasta. Siellä elivät ainakin kuusipeura, saksanhirvi, arovisentti, jättiläishirvi - ja metsänorsu. Tämä norsulaji, Palaeoloxodon antiquus, jolla oli pienet korvat suorat syöksyhampaat, kuoli sukupuuttoon jääkauden alkupuolella.

Suomesta vain majavapato

Vimpelistä Pohjanmaalta löydetyt majavan jyrsimät puunkappaleet ovat vanhimmat todisteet Suomessa eläneistä nisäkkäistä. Majavapato on noin 107 000 vuotta vanha eli Veiksel-jäätiköitymisen alkuajoilta.

Susiluolasta toivotaan löytöjä

Karijoen Susiluolan täytteenä olevan maan uskotaan olevan peräisin Eem-kaudelta. Eräät luolan kivet on tulkittu ihmisen työstämiksi. Kaikki luolasta toistaiseksi löytyneet luut ovat kuitenkin viime jäätiköitymistä nuorempia.
Pohjanmaalla ja Lapissa on melko runsaasti Eem-kauden kerrostumia, mutta niistä ei ole tähän mennessä löydetty nisäkkäiden luita.

Keskellä jääkautta


Mannerjäätikön laajuutta ja kestoa tutkitaan paraikaa vilkkaasti. Jääkauden aikana oli lämpimämpiä vaiheita, jolloin eläimet ja kasvit palasivat Suomeen. Jään levitessä ne vetäytyivät lähialueille. 

 

Suomessa mammutteja pitkään

Viereinen, Suomen vanhin mammutin poskihammas on Iijoelta. Suomesta on löydetty mammutin luita ja hampaita yhdeksältä paikkakunnalta, ajalta 32000-22500 BP. Suomea ei siis tuolloin peittänyt paksu mannerjää, kuten aiemmin oletettiin, vaan jääkaudessa oli lyhyt lämmin jakso.

Villasarvikuonoja ja jättiläishirviä

Villasarvikuonon säkäkorkeus oli 1,6 metriä. Villasarvikuonon, jättiläishirven, saiga-antiloopin, myskihärän ja arovisentin jäännöksiä on löydetty mm. Tanskasta. Näitä jääkauden nisäkkäitä eli varmaankin myös Suomessa.

Euroopan viimeiset mammutit?

Uudet radiohiiliajoitukset ovat osoittaneet, että ainakin Virossa mammutit elivät vielä noin 10 000 vuotta sitten.
Suomeen mammutit eivät ilmeisesti jään peräydyttyä ehtineet palata, kun ilmasto jo muuttui niille epäedulliseksi ja metsät valtasivat alueen.
Aiemmin oletettiin Euroopan mammuttien kuolleen sukupuuttoon jo noin 12000 BP. Sen sijaan Pohjois-Siperiassa Wrangelin saarella niiden tiedetään eläneen vielä noin 4000 BP.

Jää alkoi sulaa

Noin 13000-12000 BP Fennoskandian eteläosa peittyi jäätikön sulavesien alle.
Jään vetäytyminen pysähtyi noin tuhanneksi vuodeksi 11000-10000 BP. Silloin jäätikkö vuoroin eteni ja peräytyi pienellä alueella. Se kasasi keräämäänsä kivi- ja maa-ainesta eteensä ja muodosti Salpausselät.
Kylmän vaiheen jälkeen jää peräytyi taas nopeasti. Noin 9000 BP Suomi oli kokonaan jäätön.
Kasvillisuus valtasi nopeasti jäästä vapautuneet alueet: aluksi ruohostona, pian myös koivu- ja mäntymetsinä.

Miten Saimaa sai norppansa? Itämeren ensimmäinen nisäkäslaji oli norppa, joka saapui viimeistään 9500 BP. Sen Saimaan-populaatio jäi eristyksiin vesistön kuroutuessa irti Itämeren altaasta. Asiaa voi miettiä tarkemminkin: - Saimaan eteläosat kuroutuivat irti Baltian jääjärvestä joko suoraan tai lyhyen Yoldia-yhteyden aikana. Norppia saattoi jo tuolloin siirtyä pikkujärviin nykyisen Suomenlahden puolelta. - Ancylusjärvivaiheessa Saimaan luoteisosat olivat osa Itämeren allasta, ja norpat saattoivat jäädä eristyksiin järven lahtiin, siis levitä nykyisen Pohjanlahden puolelta. - Norpan tiedetään myös nousevan jokia ylös. Niinpä norpat ovat voineet levitä Saimaan vesistöön itse asiassa niin kauan, kun Saimaaseen oli epäsuora yhteys Päijänne-Saimaa-järvikompleksin kautta.

Mistä päin Suomeen?

On esitetty, että pääosa nisäkkäistä levisi etelästä Karjalan kannaksen kautta. Todennäköisemmin arktiset ja havumetsien lajit kuitenkin tulivat pohjoisesta tai idästä.
Ensin saapui hirvi...

Vanhimmat todisteet Suomen jääkauden jälkeisestä eläimistöstä ovat Lahden, Askolan ja Hyrynsalmen noin 9 000 vuotta vanhoilta asuinpaikoilta.
Varhaiset suomalaiset metsästivät ainakin hirveä, majavaa ja metsäjänistä. Koira oli seuralaisena aivan alusta asti.
10 000-9 000 vuotta sitten metsiemme valtapuu oli koivu.

...Sitten karhu

Alle 9 000 vuoden ikäisissä löydöissä mukaan tulevat havumetsien eläimet, kuten karhu, orava ja näätä.
Tuon ajan havumetsissä kasvoi mäntyä. Kuusi levisi Suomeen vasta noin 5 000 vuotta sitten.

Grönlanninhylje oli yleinen

Petojen luista pulaa Havumetsävyöhykkeen yleiset suurpedot susi ja ilves puuttuvat Suomen kivikauden arkeologisista löydöistä. Ilmeisesti petoja ei ole pyydetty tai niiden ruhoja ei ole tuotu asuinpaikoille.

Arktinen grönlanninhylje (alla) tuli Itämereen viimeistään 5900 BP ja katosi aikaisintaan 2800 BP. Ilmeisesti meren jäänmuodostus, suolaisuus ja ravintotilanne muuttuivat.

Pirkko Ukkonen työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston geologian laitoksessa. Hän väitteli viime vuonna Suomen nisäkkäiden varhaisesta historiasta.

Jääkauden Euroopassa komeita eläimiä

Mammutti on viime jääkauden tunnuseläin, mutta samoilla seuduilla sen kanssa liikkui kymmenittäin muita suuria lajeja. Jos pääsisimme safarille jääkautiseen Eurooppaan, näkisimme villasarvikuonoja, sapelihammaskissoja ja luolaleijonia. Vastaan tulisi myös nykyisiä eläimiä, kuten poroja ja gemssejä.

TEKSTI:Björn Kurtén


Mammutti on viime jääkauden tunnuseläin, mutta samoilla
seuduilla sen kanssa liikkui kymmenittäin muita suuria lajeja.
Jos pääsisimme safarille jääkautiseen Eurooppaan, näkisimme villasarvikuonoja, sapelihammaskissoja ja luolaleijonia. Vastaan tulisi myös nykyisiä eläimiä,
kuten poroja ja gemssejä.


Julkaistu Tiede-lehdessä

Geologian näkökulmasta jääkausi on lähimenneisyyttä. Tavanomaisten aikamittareidemme mukaan se saattaa vaikuttaa kovin kaukaiselta: sen päättymisestä on kulunut 10 000 ja alkamisesta yli puolitoista miljoonaa vuotta. Luvut huimaavat päätä mutta käyvät paljon vaatimattomamman tuntuisiksi, jos otamme huomioon, että maapallo on ollut olemassa yli 4 500 miljoonaa vuotta. Näissä maailmankaikkeuden mittasuhteissa jääkausi on vain pieni välivaihe.
Nyt tiedetään, ettei jääkausi ollut yhtenäinen pakkasjakso. Siihen kuului kylmiä ajanjaksoja, jäätiköitymisiä, jolloin valtavat mannerjäät peittivät suuria osia Euraasiasta ja Pohjois-Amerikasta, mutta jäätiköitymisten välissä oli lyhyehköjä vaiheita, joiden aikana jää suli pois ja ilmasto oli yhtä lämmin kuin nykyään, joskus lämpimämpikin. Näitä jaksoja sanotaan interglasiaalikausiksi.

Interglasiaalikausia on esiintynyt noin 100 000 vuoden välein. Elämme nyt yhtä tällaista kautta ja olemme luultavasti lähempänä sen loppua kuin alkua.
Tarkastelemme tässä etenkin viime jäätiköitymistä, joka alkoi noin 100 000 vuotta sitten ja hellitti siis otteensa kymmenisen vuosituhatta ennen meidän aikaamme. Sekään ei ollut yhtenäinen pakkaskausi. Välillä ilmasto lauhtui hieman. Tällaisia jäätiköitymisen katkoja sanotaan interstadiaaliajoiksi. Noin 30 000-40 000 vuoden takaisen interstadiaalin aikana suuri osa Pohjolaa oli jäätön, ja silloin tänne tuli mammutteja ja poroja, kenties muitakin eläimiä.

Fossiileja maassa ja jäässä

Pohjolassa elää nykyäänkin monia sellaisia eläinlajeja, jotka olivat täällä jo viime jäätiköitymiskauden, niin sanotun Veiksel-jäätiköitymisen aikana. Useimmat näistä eksoottisilta tuntuvista suurehkoista eläimistä ovat kuitenkin kadonneet maapallolta. Ne kuolivat sukupuuttoon jääkauden päättyessä.
Miten meillä voi olla tietoa eläimistä, jotka elivät niin kauan sitten? Tärkeimmät tiedot saadaan fossiililöydöistä. Kun eläin kuolee luonnossa, pedot ja haaskaeläimet useimmiten syövät sen ja jättävät jäljelle vain luut. Ilman suojaa nekin hajoavat lopulta. On kuitenkin mahdollista, että luut hautautuvat merenpohjan tai virran sedimentteihin ja säilyvät niissä.

Säilymisen mahdollisuudet ovat erityisen hyvät suojaisissa ympäristöissä, kuten luolissa. Niistä löytyneet luut voivat olla peräisin talvehtivista eläimistä (esimerkiksi luolakarhuista), jotka ovat kuolleet talviunensa aikana, tai saaliseläimistä, joita pedot tai ihmiset ovat vieneet luoliin.
Pöllöt ovat erityisen tehokkaita fossiilien kasaajia. Ne oleskelevat luolissa ja työntävät suustaan niin sanottuja oksennuspalloja, jotka sisältävät niiden pyydystämien pieneläinten sulamattomia jäännöksiä. Tällaisista jäännöksistä voi kertyä valtavia tuhansien pikkuluiden kerrostumia, jotka antavat tärkeitä tietoja muinaisesta eläimistöstä.

Erittäin vaikuttavia ovat maasta löydetyt mammuttien, biisonien, hevosten ja muiden eläinten jäännökset, jotka ovat jäätyneet niin, että myös ruumiin pehmeitä osia on säilynyt. Arktisessa ilmastossa eläin kuivuu muumioksi, ja keväällä tämä sitten lähtee vettyneen, liukuvan rinnemaan mukana valumaan laakson pohjalle, missä sedimenttimassat ympäröivät sen täysin ja se jäätyy uudestaan. Sellaisia löytöjä on tehty Siperiassa ja Alaskassa alueilla, joilla routa ei koskaan sula maasta. Tämä "pakastekuivaus" on erittäin tehokasta, mutta jäännökset eivät koskaan ole niin hyvin säilyneitä kuin eräissä sensaatiojutuissa on väitetty.

Yhä varsin moderni - Kurténilla oli jutun kirjoittamisen aikaan nuori, innokas opiskelija, jonka ajatukset villa-sarvikuonon lumilapiosta näyttävät päässeet tekstiin, sanoo Mikael Fortélius, Helsingin yliopiston ekologisen paleontologian professori. - Se opiskelija olin minä. Sittemmin Fortélius on tullut yhä vakuut-tuneemmaksi lumilapioteoriastaan. Itse asias-sa sama pätee kaikkeen muuhunkin, mitä Kurtén tässä kirjoittaa. - Artikkeli tuntuu yhä varsin modernilta. Mitään ratkaisevaa korjattavaa en siitä löytänyt. Eikö jääkauden paleontologia ole siis 20 vuotena edistynyt lainkaan? - On toki, mutta kysymys on yksityiskohtien tarkentumisesta ja asioiden vahvistumisesta uusien löytöjen kautta, Fortélius selittää. - Isot linjat tunnettiin hyvin jo 20 vuotta sitten. Mikä tärkeintä, Kurtén tunsi aiheen niin perusteellisesti, että hän osasi valita tuoreis-takin näkemyksistä perustelluimmat ja kiertää koulukuntakiistojen karikot. Kurtén oli kansainvälisesti arvostettu paleon-tologi ja ihailtu tieteen popularisoija. Millaisena oppilas muistaa 1988 kuolleen opettajansa? - Kurtén oli toisaalta hyvin ujo, toisaalta hy-vin avoin. Hän oli loistava tutkija, mutta näin jälkeenpäin muistan hänet ennen kaikkea kir-jailijana, joka käytti paljon aikaa yksinäiseen kirjoitustyöhön. Tiimityöstä hän ei ollut innos-tunut vaan hoiti kansainväliset tutkija-kontaktinsa kahdenvälisinä. - Oppilailleen Kurtén korosti jatkuvasti tieteen popularisoinnin tärkeyttä. Se on osa työtämme, hänellä oli tapana muistuttaa. Onko ohjetta tullut noudatettua? - Olen kirjoittanut oikeastaan lähinnä pyydet-täessä, Fortélius tunnustaa. - Kurténin kuoleman jälkeen olen ajautunut yhä syvem-mälle tiimityöhön, joten aikaa ei tahdo riittää. Professori Fortélius on pääkoordinaattori hankkeessa, joka kokoaa kattavaa tieto-kantaa Euraasian nisäkäsfaunasta 23 miljoonan viime vuoden ajalta. Lisäksi hän järjestää kenttätutkimushankkeita ulkomailla. Monta vuotta oli projekti Turkissa, nyt kutsuu Kiina. - Itseäni kiinnostavat edelleen suuret kasvinsyöjänisäkkäät, kuten ne sarvikuonot. Petri Riikonen

Riista maalattiin luoliin

Yhtenä tiedon lähteenä ovat ne silminnäkijöiden kuvaukset, joita jääkauden ihmiset ovat tuottaneet. Maineikkaita luolamaalausten löytöpaikkoja ovat muun muassa Ranskan Lascaux ja Espanjan Altamira.

Monet näistä piirroksista ja maalauksista ovat upeita taideteoksia, jotka osoittavat, että jääkauden ihminen osasi hahmottaa eri eläinlajien luonteenomaiset piirteet. Tämä koskee erityisesti suuria riistaeläimiä (biisonia, mammuttia, hevosta jne.), joilla oli keskeinen asema jääkauden ihmisen taloudessa. Sen sijaan suuret petoeläimet ovat usein kömpelömmin kuvattuja; sopii olettaa, ettei taiteilija ehtinyt järin pitkään tarkastella niitä. Eläimet ovat kuvissa tavallisesti syksyisessä asussaan (esim. hirvaat sarvipäisinä), mutta kuvat lienee tehty muistista keväällä tai kesällä.

Eräissä tapauksissa voidaan tarkastaa kuvien todenmukaisuus vertaamalla niitä jäätyneisiin fossiileihin. Niinpä esimerkiksi isolle jääkauden biisonille (Bison priscus) on piirretty selkään kyttyrä, jonka edessä ja takana on musta harja, ja päähän sarvet, joiden kärjet ovat taaksepäin kääntyneet. Alaskasta on hiljattain löydetty juuri tämän näköisiä biisonimuumioita.

Poronsarvi pohjolan vanhin

 20 000 vuotta sitten taas alkoi edetä.
Jääkauden lopulta on useita löytöjä. Silloin sulaminen oli jo täydessä käynnissä. Vanhin tämän ajan Suomesta peräisin oleva löytö on naali, siis jälleen arktinen eläin. Jääkarhu on löydetty Tanskasta ja Ruotsin länsirannikolta. Myöhemmin alueelle on muuttanut monia muitakin lajeja.

Jotta saisimme yksityiskohtaisemman kuvan jääkauden arktisesta eläimistöstä, meidän täytyy mennä Veiksel-jäätiköitymisen peittämän alueen ulkopuolelle. Ryhdymme nyt tarkastelemaan erityisesti silloiselle eläinmaailmalle tunnusomaisia lajeja - niitä, joihin huomiomme kiinnittyisi, jos pääsisimme safarille Veiksel-kauden Eurooppaan.

Mammutista tiedetään paljon

Jääkauden ylivoimainen tunnuseläin on mammutti, kylmien seutujen villakarvainen norsu. Sillä oli keskeinen tehtävä monien kivikautisten heimojen taloudessa.

 Mammutti on myös toistuva aihe kivikauden taiteessa. Kun lisäksi on löydetty lukuisia jäätyneitä mammutteja, voimme muodostaa yksityiskohtaisen kuvan sen ulkonäöstä.

Mammutti oli norsujen sukua, ja silläkin oli kärsä ja syöksyhampaat, mutta sillä oli myös monia norsuista poikkeavia piirteitä. Jotkin erot liittyvät pakkasenkestävyyteen, kuten tukeva karvapeite, joka koostui pitkästä karvoituksesta ja tuuheasta, villavasta alusturkista. Karvojen väri vaihtelee vaaleasta ruskeaan tai mustanruskeaan, mutta nykyään otaksutaan, että alkuperäinen väri oli musta ja että pigmentti on vuosituhansien varrella osaksi tuhoutunut. Myös ihonalainen rasvakerros suojasi pakkaselta.

Korvat olivat pienet ja kärsä suhteellisen lyhyt lämmönhukan välttämiseksi. Sopeutuminen tundran karkeaan ruohoon näkyy mammutin poskihampaista, jotka jauhoivat tehokkaiden myllynkivien lailla. Norsuista mammutin erottavat myös suippo pää ja taaksepäin viettävä kyttyräselkä.

Hurjat hampaat eivät tappaneet

Komeat, valtavan suuret syöksyhampaat kaareutuvat lyyramaisesti siten, että kärjet osoittavat sisäänpäin. Nykyisen käsityksen mukaan niillä oli sosiaalinen tehtävä: mammuttiurokset käyttivät niitä pariutumisajan kaksintaisteluissa. Syöksyhampaat ovat sellaiset, että urokset tuskin pystyivät aiheuttamaan toisilleen vakavia vammoja, ja alakynteen jäänyt pääsi vetäytymään leikistä hengissä. Muutamissa jääkautisissa kuvissa näkyy taistelevia mammuttiuroksia. Mutta syöksyhampaat ovat nähtävästi sopineet myös lumen kaapimiseen pois maasta, jotta eläin pääsi käsiksi kasveihin. Tämähän on kaikkien kasveja syövien arktisten eläinten ongelma.

Mammuttilöydöt osoittavat, että näitä eläimiä esiintyi enimmäkseen mannerjään reunan tuntumassa. Luultavasti mammutit vaelsivat porojen tavoin talvisin etelään, ja samoin tekivät varmasti monet muutkin “mammuttiaron" eläimistöön kuuluvat lajit.

Mammutin kehityshistoria tunnetaan jo varsin hyvin. Tiedetään, että mammuttien suku sai alkunsa Afrikassa yli neljä miljoonaa vuotta sitten. Sieltä mammutit muuttivat Euraasiaan, ja ajan mittaan ne sopeutuivat elämään arktisessa ympäristössä. Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten mammutit vaelsivat Pohjois-Amerikkaan ajoittain kuivuneen Beringinsalmen yli.

Jääkauden alkupuolella eläneet mammutit olivat hyvin suuria, niiden säkäkorkeus oli viitisen metriä. Myöhäisjääkauden mammutit olivat huomattavasti pienempiä. Pohjoismaiset löydöt viittaavat siihen, että säkäkorkeus jäi vajaaseen kolmeen metriin. Tästä huolimatta ne olivat varmaan hyvin vaikuttavan näköisiä eläimiä, ja mammutinmetsästys oli uskalias hanke.

Mammuttiaroilla muitakin suuria

Mammutin elinympäristössä esiintyi usein myös villasarvikuono. Se on nykyisen sumatransarvikuonon kaukainen sukulainen, vaikka luultavasti muistuttikin ulkomuodoltaan enemmän afrikkalaista leveähuulisarvikuonoa. Se ei ollut järin suuri: Galitsiasta löydetty yksilö, joka on säilynyt nahkoineen ja pehmeine osineen suola- ja öljypitoisessa kerrostumassa, on kuonon kärjestä hännäntyveen mitattuna 384 sentin pituinen.

Villasarvikuonolla oli kaksi kuonosarvea. Takimmainen oli pieni mutta etumainen hyvin kehittynyt ja aivan toisenlainen kuin nykyisin elävillä lajeilla. Sarvi oli hyvin kapea, levymäinen, ja etukulmassa näkyy tasainen kulutuspinta. Otaksumme eläimen käyttäneen sarvea eräänlaisena lumiaurana. Kääntelemällä päätään sivulta toiselle sarvikuono pystyi lappamaan lumen pois, niin että se pääsi syömään sen alla olevaa ruohoa - samaan tapaan kuin mammuttikin menetteli.

Sarvikuono ei näytä olleen merkittävä tekijä jääkauden ihmisen elämässä, sillä sitä ei näy paljonkaan kuvissa. Mutta biisoni oli tärkeä eläin. Se kuuluu jo sukupuuttoon kuolleeseen arovisenttien lajiin. Arovisentti oli nykyistä visenttiä isompi ja pitkäsarvisempi. Sillä oli runsas musta harja selässä, niskassa ja kaulan alla sekä vatsan etuosassa. Erikoinen siluetti ja selvästi muista erottuva ruumiinmuoto helpottivat sen tunnistamista etäältä. Luolamaalauksissa on monia komeita biisoninkuvia.

Useita lajeja yhä elossa

Hevonenkin oli jääkaudella suosittu riistaeläin. Ranskan Solutréssa on löydetty erään jyrkänteen alta noin sadantuhannen hevosen jäännökset. Ihminen on luultavasti monen sukupolven ajan metsästänyt hevosia tässä samassa paikassa ajamalla laumoja pakosalle niin, että ne ovat syöksyneet alas jyrkänteeltä. Lukuisissa luolakuvissa näkyy pienipäisiä hevosia, joilla on pystyssä törröttävä harja ja riippuvatsa; ne muistuttavat melko tarkasti nyt jo lähes sukupuuttoon kuollutta villihevosta. Kuvissa niillä on usein kaulassa yksi tai kaksi mustaa viirua.

Kaikkein suurin tunnettu hirvieläin oli jääkauden lopulla elänyt jättiläishirvi. Valtavien monisakaraisten lapiosarvien kärkiväli saattoi olla 3,5 metriä. Ne olivat varmasti eläimelle raskas taakka, ja ne onkin mainittu esimerkkinä raiteiltaan suistuneesta kehityksestä. Itse asiassa ne olivat kuitenkin sosiaalisia elimiä ja täyttivät varmasti tehtävänsä eli tekivät vaikutuksen vastustajaan. Mahtavuuden vaikutelmaa vahvisti suippo, kyttyrämäinen hartianseutu, joka lienee ollut musta. Tämän voi päätellä kuvasta, joka on löydetty eräästä luolasta Ranskassa. Viimeiset jättiläishirvet elivät noin 11 000 vuotta sitten.

Mammutin, sarvikuonon, arovisentin, jättiläishirven ja muiden sukupuuttoon kuolleiden lajien ohella Euroopan jääkautiseen eläimistöön kuului siis edelleen eläviä lajeja, kuten poro ja hevonen. Muita nykyisin eläviä lajeja, joiden jäännöksiä löytyy jääkautisista kerrostumista, ovat hirvi, saksanhirvi, kuusipeura, alppikauris ja gemssi sekä myskihärkä, joka sittemmin kuoli Euroopasta sukupuuttoon. Historiallisena aikana sukupuuttoon kuolleisiin lajeihin kuuluu alkuhärkä, joka on nykyisten kesynautojemme kantamuoto.

Leijona levisi laajimmalle

Kun metsästettävää riistaa oli näin runsaasti, ei ole ihme, että Euroopassa eli jääkauden aikana monia suurpetoja. Esimerkiksi karhuja oli kolmea lajia: ruskea maakarhu ja jääkarhu sekä luolakarhu, joka on jo kuollut sukupuuttoon. Luolakarhu talvehti luolissa, ja siksi siitä on saatu enemmän tietoa kuin monista muista jääkauden eläimistä. Itävaltalaisesta luolasta on löydetty laskelmien mukaan lähes 50 000 karhun jäännöksiä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että maanosamme olisi ollut jääkaudella tulvillaan karhuja. Luolakerrostuma muodostui niin pitkän ajan kuluessa, että yhden karhun kuoleminen luolaan joka toinen tai kolmas vuosi riittää selittämään löydön valtavan suuruuden.
Hampaistosta päätellen luolakarhu oli pikemminkin kasvinsyöjä kuin aktiivinen petoeläin.

Ainoastaan lihaa syöviin eläimiin kuului leijona. Lajia edusti Euroopassa ja Siperiassa isokokoinen luolaleijona. Me saatamme mieltää leijonan tropiikin eläimeksi, mutta itse asiassa isot kissaeläimet sietävät erittäin hyvin pakkasta. Leijonan luonteenomainen sosiaalisuus - laumoina saalistaminen - on voinut edistää lajin ainutlaatuista sopeutumiskykyä. Leijonia olikin Afrikan ja Euraasian lisäksi myös Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikan länsirannikolla aina Perua myöten. Tiettävästi mikään muu villinä elävä nisäkäslaji ei ole asunut niin laajalla alueella.

Sekä leijona että leopardi, joka niin ikään eli Euroopassa jääkauden aikana, ovat sittemmin kuolleet sukupuuttoon Euraasian pohjoisosasta.

Pieniä petoja runsaasti

Näiltä leveysasteilta on hävinnyt myös luolahyeena, joka on yksi afrikkalaisen täplähyeenan rotu. Kaikki kolme edellä mainittua ovat siis yhä elävän lajin suuria pohjoisia rotuja.

Hyeenalöytöjä on erityisen runsaasti, koska eläin asui luolissa. Englantilaisessa luolassa kuolleiden yksilöiden lukumääräksi on arvioitu noin 20 000. Mielikuva hyeenasta "raukkamaisena" raadonsyöjänä on väärä; täplähyeena on voimakas ja tehokas peto, joka saalistaa laumoina. Samaa saalistusmenetelmää käyttävät jääkaudella Euroopassa elänyt punakoira eli vuorisusi, jota on vielä jäljellä Etelä-Aasiassa, ja susi, jonka jääkautista kehityshistoriaa voidaan seurata yksityiskohtaisesti.

Erikoislaatuisia jääkauden luontokappaleita ovat sapelihammaskissat, jotka kävivät saaliin kimppuun erittäin pitkillä yläleuan kulmahampaillaan. Euroopassa lienee elänyt yksi tähän ryhmään kuuluva laji vielä Veiksel-jäätiköitymisen aikana, ja Pohjois-Amerikassa lajeja oli kaksi.
Eläimistöömme kuuluu yhä monia jääkauden petoeläimiä, kuten ilves, kettu, ahma ja useita näätäeläinlajeja. Yleensä eläimille, kuten kasveillekin, on käynyt niin, että nimenomaan suuret lajit ovat huvenneet tai kadonneet kokonaan. Suurpetojen häviäminen on varsin helppo selittää: ne kuolivat sukupuuttoon todennäköisesti siksi, että niiden saaliseläimet katosivat. Mutta mistä johtui suurten kasvinsyöjien kuoleminen?

Tuhosiko ilmasto vai ihminen?

Euroopasta katosivat mammutti, sarvikuono, myskihärkä, arovisentti ja jättiläishirvi. Pohjois-Amerikassa tuho oli vielä rajumpi, koska siellä esiintyi huomattavasti useampia suurikokoisia lajeja. Niin sanottuun megafaunaan kuului yhteensä 62 lajia - norsueläimiä, hevosia, tapiireja, onttosarvisia, hanka-antilooppeja, hirvieläimiä, kamelieläimiä, pekareita, jättiläislaiskiaisia, jättiläisvyötiäisiä - ja niistä hävisi peräti 51 lajia, siis yli 80 prosenttia!
Mistä moinen joukkokuolema johtui?

On esitetty kaksi mahdollista selitystä. Toinen perustuu jääkauden lopun ilmastonmuutokseen. Mutta interglasiaalikaudet ovat monesti aiemminkin keskeyttäneet jääkauden, ja silloin ilmasto on lämmennyt nykyisenlaiseksi. Miksi megafauna tällä kertaa olisi hävinnyt, kun se selviytyi aikaisemmistakin välijaksoista?

Toisessa teoriassa pääosaa esittää metsästävä ihminen. Yhteys näyttää erityisen selvältä Pohjois-Amerikassa: ihminen muutti sinne 12 000- 13 000 vuotta sitten, ja megafauna sammui sen jälkeisinä vuosituhansina. Mutta tämäkään syy-yhteys ei ole yksiselitteinen. Eräät löydöt viittaavat siihen, että Pohjois-Amerikassa oli ihmisiä jo hieman aikaisemmin, ja on myös epäilty, tokko siellä eläneet pienet ihmisryhmät olisivat pystyneet hävittämään sukupuuttoon niin monia eläimiä niin lyhyessä ajassa.

Ratkaisevaa selvyyttä ei ole saatu. Ehkä voidaan ajatella molempien tekijöiden vaikuttaneen yhdessä. Kun on tutkittu jääkauden "mammuttiaroja" - sitä nimenomaista ympäristöä, jossa pohjoinen megafauna eli - on saatu viitteitä siitä, että se poikkesi kaikista nykyisin olemassa olevista.

Moni kutistui ennen katoamista

Kun tarkastelemme pienten nisäkkäiden fossiileja, jotka usein ovat hyvin tiukasti sidoksissa tiettyihin ympäristöihin, havaitsemme yhdellä ja samalla alueella lajeja, jotka ovat nykyään levinneet aivan eri seuduille ja eri biotooppiin (eli ympäristötekijöiltään erilaiselle alueelle). Tämä viittaa siihen, ettei "mammuttiaro" ollut läheskään niin yksitoikkoinen kuin nykyajan tundra tai preeria; sen piiriin lienee itse asiassa kuulunut monia erilaisia biotooppeja.

Jääkauden suuret eläimet olivat ehkä riippuvaisia tällaisesta monimuotoisuudesta, jossa ravinnon tuotanto saavutti sesongin aikana huippunsa eri ajankohtina. Siirtymällä biotoopista toiseen, sellaiseen joka sijaitsi lähellä mutta jossa optimi osui myöhäisempään ajankohtaan, eläimet pystyivät hyödyntämään ravinnon tuotantoa pitemmän ajan ja tulemaan siten paremmin toimeen. Jääkauden aikaisten eläinten valtava koko ja yleinen "laadukkuus" kuvastavat ehkä tätä seikkaa. Itse asiassa havaitsemme, että jääkauden lopulla monet eläimet pienenivät ennen kuin kuolivat kokonaan sukupuuttoon. Tämä viittaa ympäristön huononemiseen, kenties monimuotoisuuden vähenemiseen.

Tyypillistä on myös se, että sukupuuttoon on kuollut etenkin sellaisia eläimiä, joilla on rakenteeltaan suhteellisen yksinkertainen suolisto (esim. norsueläimet, hevoset, sarvikuonot), kun taas märehtijät, joiden neliosainen maha toimii tehokkaasti, ovat selviytyneet tilastollisesti paljon paremmin.

Tällaisessa tilanteessa supistuvat eläinkannat ovat lopulta saattaneet joutua metsästävien ihmisten uhriksi. Täysin mahdolliselta tuntuu kyllä sekin, että esimerkiksi mammutti ei kerta kaikkiaan pystynyt elämään nykyisenlaisessa ympäristössä.

Ihminen on epäilemättä hävittänyt sukupuuttoon monia eläinlajeja sekä historiallisena aikana että sitä ennen. Häntä ei ehkä kuitenkaan sovi pitää ainoana syypäänä jääkautisen eläimistön tuhoon.